Kirjoitukset · Valmennus ja oppiminen

Nuorena paras ei välttämättä ole aikuisena paras

Jaakko Räty · Vahvuusmatka

Mitä urheilijoiden kehityspoluista tiedetään – ja miksi meidän pitäisi olla varovaisia arvioidessamme liian aikaisin, kenestä voi tulla hyvä?

Junioreiden urheilussa teemme jatkuvasti arvioita.

Kuka on tällä hetkellä paras? Kuka pääsee seuraavaan ryhmään? Kuka pelaa enemmän? Kuka vaikuttaa lupaavalta? Kenellä näyttäisi olevan mahdollisuuksia päästä pitkälle?

Valmentajana näiltä kysymyksiltä ei voi kokonaan välttyä. Joukkueet pitää muodostaa, peleihin valitaan kokoonpanot ja harjoittelua täytyy suunnitella pelaajien tämänhetkisten tarpeiden mukaan.

Silti yksi ajatus on muodostunut oman valmennusfilosofiani perustaksi:

Pelaajan tämänhetkinen taso ei yksin kerro hänen tulevasta potentiaalistaan.

Ajatus kuulostaa yksinkertaiselta. Sen toteuttaminen käytännössä ei aina ole sitä.

Kuka näyttää lahjakkaalta juuri nyt?

Nuoren urheilijan suorituskykyyn vaikuttaa valtava määrä asioita.

Biologinen kasvu ja kypsyminen etenevät eri tahtiin. Harjoittelutausta vaihtelee. Yksi on harrastanut lajia kuusi vuotta, toinen kaksi. Joku on saanut paljon peliaikaa ja laadukasta valmennusta, joku vähemmän. Myös itseluottamus, motivaatio, elämäntilanne ja mahdollisuudet harjoitella vaikuttavat siihen, mitä me juuri tänään näemme.

Kun katsomme 12-, 14- tai 16-vuotiasta urheilijaa, näemme siis ennen kaikkea hänen tämänhetkisen kehitysvaiheensa.

Emme hänen lopullista potentiaaliaan.

Urheilututkija Arne Güllichin ja hänen kollegoidensa tutkimukset ovat tehneet tästä kysymyksestä erityisen kiinnostavan.

Niiden perusteella näyttää nimittäin siltä, että nopeaa menestystä juniorina ja pitkäjänteistä menestystä aikuisena eivät välttämättä ennusta samat asiat.

Maailman parhaat eivät aina olleet nuorena pisimmällä

Güllichin, Brooke Macnamaran ja David Hambrickin laajassa meta-analyysissä koottiin yhteen 51 kansainvälistä tutkimusraporttia. Aineisto käsitti 6 096 urheilijaa, joista 772 oli maailman huipputason urheilijoita.

Tuloksissa näkyi kiinnostava ero juniorimenestyksen ja aikuisiän huippumenestyksen välillä.

Aikuisena maailmanluokan tasolle päätyneet urheilijat olivat keskimäärin harrastaneet lapsuudessa ja nuoruudessa enemmän muitakin lajeja. He olivat aloittaneet päälajinsa hieman myöhemmin, keränneet nuorena vähemmän valmentajajohtoista päälajiharjoittelua ja heidän kehityksensä oli alkuvaiheessa hitaampaa kuin kansallisen tason aikuisurheilijoilla.

Menestyneiden juniorien kohdalla yhteydet olivat päinvastaisia: paremmin menestyneet nuoret olivat aloittaneet päälajinsa aikaisemmin, harjoitelleet sitä enemmän, harrastaneet muita lajeja vähemmän ja edenneet nopeammin.

Tämä on valmentajalle aika pysäyttävä havainto.

Se, mikä näyttää tehokkaalta tavalta tuottaa hyvä juniori mahdollisimman nopeasti, ei välttämättä ole sama asia kuin se, mikä tukee pitkää kehityspolkua kohti aikuisvaiheen huippua.

Hyvä juniori ja hyvä aikuisurheilija eivät ole sama joukko

Güllichin tutkimusryhmä tarkasteli asiaa myöhemmin vielä toisesta näkökulmasta.

Vuonna 2023 julkaistussa systemaattisessa katsauksessa tutkijat kokosivat aineistoa kymmenistä tuhansista urheilijoista. Prospektiivisissa tutkimuksissa oli yhteensä 38 383 junioriurheilijaa ja retrospektiivisissä tutkimuksissa 22 961 aikuisurheilijaa.

Tulokset haastavat ajattelemaan talentin tunnistamista uudelleen.

Esimerkiksi kansainvälisellä tasolla U17/U18-iässä kilpailleista urheilijoista 89,2 prosenttia ei myöhemmin saavuttanut vastaavaa kansainvälistä tasoa aikuisena.

Asia toimi myös toiseen suuntaan: kansainvälisen tason aikuisurheilijoista 82 prosenttia ei ollut ollut kansainvälisellä tasolla U17/U18-iässä.

Kun tutkijat yhdistivät nämä näkökulmat, kansainvälisen tason U17/U18-juniorien ja kansainvälisen tason aikuisurheilijoiden ryhmien päällekkäisyydeksi arvioitiin vain 7,2 prosenttia.

Luvut ovat eri lajeista koottuja tutkimustuloksia, eivät yksittäisen pelaajan ennuste tai sellaisenaan suomalaisen juniorijääkiekon prosenttiosuuksia. Ryhmien päällekkäisyys ja juniorien siirtyminen aikuisten kansainväliselle tasolle ovat eri tunnuslukuja.

Lukuja ei pidä tulkita niin, ettei juniorimenestyksellä olisi mitään merkitystä. Menestyminen nuorena voi tietenkin kertoa osaamisesta ja avata uusia mahdollisuuksia.

Mutta tutkimus muistuttaa siitä, kuinka epävarmaa tulevaisuuden ennustaminen nuoren tämänhetkisen suorituskyvyn perusteella on.

Moni hyvä juniori ei päädy parhaiden aikuisurheilijoiden joukkoon.

Ja moni kansainväliselle tasolle aikuisena päätyvä urheilija ei ollut samalla kilpailutasolla vielä juniorina.

Entä varhainen erikoistuminen?

Tästä tutkimuksesta tehdään helposti liian yksinkertainen johtopäätös:

Lasten pitäisi vain harrastaa mahdollisimman montaa lajia.

Sekään ei ole aivan se, mitä tutkimus sanoo.

Güllich kollegoineen on itse kritisoinut liian yksinkertaista vastakkainasettelua varhaisen erikoistumisen ja monilajisuuden välillä. Olennaisempaa on tarkastella koko kehityspolkua: milloin päälaji aloitetaan, kuinka paljon sitä harjoitellaan, kuinka paljon kokemuksia kertyy muista lajeista ja missä vaiheessa urheilija siirtyy valinta- ja talenttijärjestelmiin.

Huipulle pääseminen vaatii lopulta valtavasti lajikohtaista harjoittelua.

Kysymys on enemmänkin ajoituksesta.

Pitääkö kaiken tapahtua mahdollisimman aikaisin?

Tutkimus ei anna siihen kovin vahvaa tukea.

Päinvastoin vuonna 2024 julkaistussa Güllichin ja Michael Barthin meta-analyysissä havaittiin jälleen sama kiinnostava ero. Varhaisempi pääsy talenttiohjelmiin oli yhteydessä parempaan lyhyen aikavälin juniorimenestykseen, mutta aikuisiän paremmin menestyneet urheilijat olivat keskimäärin tulleet näihin järjestelmiin myöhemmin.

Tulos näkyi sekä yksilö- että joukkuelajeissa. Kyse on havaituista yhteyksistä: tulos ei yksin osoita, että ohjelmaan pääsyn lykkääminen parantaisi urheilijan myöhempää menestystä.

Monipuolisuus voi olla osa kehittymistä – ei sen vastakohta

Urheilussa ajatellaan helposti, että jokainen tunti pois omasta lajista on pois lajissa kehittymisestä.

Lyhyellä aikavälillä ajatus on ymmärrettävä. Jos kaksi samanikäistä pelaajaa harjoittelee eri määrän samaa lajia, enemmän harjoitteleva voi hyvinkin kehittyä juuri siinä lajissa nopeammin.

Pitkä kehityspolku on kuitenkin monimutkaisempi.

Eri lajit tarjoavat erilaisia liikkumisen ongelmia ratkaistavaksi, erilaisia ympäristöjä, valmentajia, ryhmiä ja tapoja käyttää kehoa. Samalla nuoren suhde urheiluun voi säilyä laajempana kuin vain yhden lajin ympärille rakentuvana.

Güllichin ja kumppaneiden meta-analyysissä juuri suurempi muiden lajien harjoittelun määrä oli yksi maailmanluokan aikuisurheilijoihin yhdistyneistä tekijöistä.

Kyse on yhteydestä, ei todistetusta yksinkertaisesta syy–seuraussuhteesta. Emme voi sanoa, että muiden lajien harrastaminen tekisi kenestä tahansa huippu-urheilijan.

Voimme kuitenkin kysyä perustellusti, miksi kiirehtisimme sulkemaan niitä mahdollisuuksia nuorelta pois.

Tässä tutkimus kohtaa oman valmennusfilosofiani

Minulle yksi urheilijalähtöisen valmennuksen perusajatuksista on ollut, ettei valmenneta vain tämän päivän pelaajaa.

Valmennamme ihmistä, joka on keskellä kehitystä.

Pelaaja voi olla juuri nyt muita pienempi, hitaampi, epävarmempi tai teknisesti jäljessä. Hän voi oppia jonkin asian muita hitaammin. Toinen taas voi olla fyysisen kehityksensä, harjoitteluhistoriansa tai itseluottamuksensa ansiosta ikäluokkansa kärjessä.

Kummankaan kohdalla emme vielä tiedä, missä hänen rajansa kulkee.

Siksi valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on mielestäni olla määrittelemättä ihmistä liian aikaisin valmiiksi.

Omassa ajattelussani tässä kohtaa vahvuusajattelu, kasvun asenne ja urheilijalähtöinen valmennus kohtaavat toisensa. Tämä on valmennusfilosofinen tulkintani; mainitut urheilututkimukset eivät testaa Vahvuusmatkan mallia tai kasvun asenteen vaikuttavuutta.

Jos uskomme ihmisen mahdollisuuteen kehittyä, sen pitäisi näkyä myös siinä, millaisia mahdollisuuksia annamme hänelle harjoitella, epäonnistua, kokeilla, saada vastuuta ja löytää omia vahvuuksiaan.

Ja juuri tässä valmentaminen muuttuu vaikeaksi

On paljon helpompaa kirjoittaa tämä periaate paperille kuin toteuttaa sitä urheilun arjessa.

Joukkueen pitäisi myös menestyä.

Peliaika pitää jakaa. Ryhmiä muodostetaan. Pelaajia valitaan ja jätetään valitsematta. Harjoittelussa pitää huomioida erilaiset taitotasot. Vanhemmilla, seuralla ja pelaajilla itsellään voi olla odotuksia.

Joskus tämän päivän kilpailullinen tavoite ja pitkän aikavälin kehittäminen vetävät eri suuntiin.

Myös valmentaja haluaa voittaa.

Tunnistan tämän itsessäni.

Siksi urheilijalähtöisyys ei minulle tarkoita sitä, että kaikki saisivat aina saman verran kaikkea tai ettei kilpailulla olisi merkitystä. Se tarkoittaa pikemminkin jatkuvaa pyrkimystä nähdä tämän hetken suorituksen taakse.

Vaikeinta ei ole tietää, että nuoren kehitykselle pitäisi antaa aikaa. Vaikeinta on toimia sen mukaisesti silloin, kun ympäristö palkitsee tämän hetken suorituskyvystä.

Juuri silloin valmennusfilosofia muuttuu sanoista valinnoiksi.

Mitä tästä voisi seurata käytännössä?

Tutkimus ei anna valmentajalle yhtä valmista mallia. Se tarjoaa kuitenkin hyviä kysymyksiä omaan arkeen.

Kun teen pelaajia koskevia ratkaisuja, arvioinko tämänhetkistä suorituskykyä vai tulevaisuuden potentiaalia – ja muistanko, että jälkimmäistä pystyn ennustamaan vain rajallisesti?

Saavatko myös tällä hetkellä ryhmänsä keskivaiheilla tai loppupäässä olevat pelaajat laadukasta valmennusta ja mahdollisuuksia kehittyä?

Onko nuorella tilaa muille lajeille ja muunlaiselle liikkumiselle?

Rakennammeko talenttijärjestelmää niin, että mukaan voi tulla myöhemminkin?

Entä mitä tapahtuu pelaajalle, joka ei juuri nyt mahdu parhaiden joukkoon? Saako hän kokemuksen siitä, että hänen kannattaa edelleen yrittää?

Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä.

Mutta ehkä niiden ei kuulukaan olla.

Emme vielä tiedä, kuinka hyvä hänestä voi tulla

Urheilussa tarvitaan tavoitteita, kilpailua ja vaatimustasoa. Kehittyminen ei synny vain odottamalla.

Samalla tarvitsemme malttia.

Güllichin tutkimukset muistuttavat siitä, että ihmisen kehityspolku ei ole suoraviivainen. Nopeasti kehittynyt nuori voi päästä pitkälle – tai olla pääsemättä. Hitaammin kehittyvä nuori voi jäädä jälkeen – tai myöhemmin mennä kaikkien muiden ohi.

Me emme vielä tiedä.

Ja juuri siksi pidän tärkeänä, että nuorten valmennuksessa tavoitteena ei olisi vain tunnistaa mahdollisimman aikaisin ne, jotka näyttävät parhailta.

Tärkeää olisi rakentaa ympäristö, jossa mahdollisimman moni pystyy jatkamaan kehittymistään riittävän pitkään nähdäkseen, mihin hänestä voi olla.

Se on myös yksi oman valmennusajatteluni perustavista ajatuksista.

Ihmisen mahdollisuuksia ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.